«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä — samana pyhänä, jona Johannes kävi kirkossa. — «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä — — Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään kuolemaisillaan«. — Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi Johannesta auttaa tämän tietämättä.
Tuon lauseen oli Maria kuullut.
Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa sanomatta mennyt.
Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.
Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni tavalliselle paikalleen puutarhaan.
Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen päätään ja meni Marian luo.
«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! — Täälläkö aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«
Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.
«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«
Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi: