XI.
Syntymäpäivä.
Aamupuoli.
Tuli kesäkuun 1 päivä 18..
Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.
Maria! Kaksi — vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana sanottava Mariasta.
Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät vaikuttamatta olleet.
Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
kirjat — yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
Johannesta.
Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut suosimaan töllin lasta.
Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.