Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut käynyt.
Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.
Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli suututtanut Marian.
«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin kamariinsa.
Hän avasi arkun. — Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! — Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. — Jumalan nimeen! Mikä kumma!«
Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi».
Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä kummastellen kirjelappu kädessään.
Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän silmäyksensä toisiaan. — Maria loi alas silmänsä.
Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. — Vaan taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas silmänsä. — Vesipullossa oli viiniä.
«Sydän!« sanoi Johannes.