Tuo nuori kreivi G— ja majuri —sen ihana helmi tanssivat.
Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi G—n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin Marialta, majurin tyttäreltä.
«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri —sen korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän ruhtinattarena».
Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.
Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet Mariasta, ja kun kreivi G— vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri —s ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:
«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne vastaan«.
«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte pyöriä!«
«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.
Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G—, Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää «kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.
«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi G— kumarteli.