«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen rynnistäessään avaa portit —«.
«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.
«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.
«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi aikaa piirittää?« kysyi kreivi.
«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes huolimattomasti. — «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.
Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.
Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle.
«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin.
«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«
Kapteini silmäili Johannesta. — «Hm! Häntä en minä tunne — — Olisiko? — — On tosiaankin! — — Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!«