Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. —
Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut — —.
Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään.
XIV.
Juhannus-aatto.
Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian.
Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« — Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? — Se on minun poikani! — Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen.
Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. —
Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? — Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä.
Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.