«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, jota kohden olen pyrkinyt. Maria — nyt olen kuullut, ettet minua halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. — Maria! Nyt on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi —«.
«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle — jos tahdot välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa… Johannes, Johannes, silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». — Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi elänyt. — Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.
Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa — ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. — Anna seisoi rannalla ja itki.
XIII.
Lehti Marian päiväkirjasta.
«Minä olen vielä liian nuori«, — sanoo Harmaalan parooni, — «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. — Kaikki — sanoin minä! Ei. — Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon —«.
«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. — Tuliko hän — uskallanko sanoa — minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? — Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi … ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. — Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän… Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että — miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? — Minä tiedän, että minä ra—. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«.
«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. — Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta —. Jokainen luulee, — luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. — Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. — Johannes! Aina Johannes! — Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! — Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes… Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«
Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.
* * * * *