«Armastani?«
«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat majurin tytärtä. — Se oli oma sanasi«.
«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. — —
Se on totta —«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa — —. Vaan
minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.
Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi … en minä voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.
«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. — «Sinä et voi! — — Miks'et voi? — Minä olen sinun kumminkin luvannut majurille hänen talonsa katsojaksi.«
«Sinä olet luvannut — — sinä tahdot! — — No, minä lupaan, minäkin.
Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. — — — —
Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa herättäjää. — —
Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.
Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.
Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes selityksen.