Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.
Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.
«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«
Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.
«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla kuin — — sinä tiedät!«
Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.
«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.
«Ei mikään. — Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«
«Mariaa?« — Johannes punastui.
«Niin, Mariaa, armastasi?«