Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.
«Kauniin on tämä«, jupisi hän —.
Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«.
«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.
«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa? Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se syynä teidän valintaanne«.
Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan. Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni. Mutta, neiti, — minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän — puhtaalla sydämellä elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle, ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.
Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« — «Vaan«, lisäsi hän, «parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.
Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt, että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma M.
«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.
Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«