«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.
«Mitä ne näyttävät?«
«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien keskellä —«.
Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.
Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.
Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.
Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota punaista M—ää ryömien lähestynyt Marian kättä.
Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli niiden sydän«, — lähti hän nuorison luo kentälle.
Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.