«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.
Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän nojausi.
Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon. Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen katosi.
Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään enää.
Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.
Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.
Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.
«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. —
Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.
Johannes lähestyi rantaa. —