XVII.
Kirkkomaalla.
Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.
Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja silmäili sinne.
Haudassa oli musta ruumisarkku.
«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.
«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.
«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän: «Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«
«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika, niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies. Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.
«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«