Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
Johannekseen. —
Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri —s häntä niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä selvität samalla päivän evankeliumin: Minkä luulet tästä lapsesta tulevan?»
«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.
«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.
«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.
«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.
»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«
«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän jokainen tietää ennenkin«.
«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«
«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.