«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi — mikä olet sinä? Ruoko ja kaisla olet sinä — vaan ruoko ja kaisla katoo«.
«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa — mikä olet sinä? — Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä merellä«.
«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! — Amen«.
Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he toisilleen.
Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru oli nyt kaukana hänen huuliltaan.
Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he: «Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« —
Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä olen pahasti tehnyt!« — näin ajatteli hän.
Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon. Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka viimeisenä tuli. —
Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.
Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken puhutella« — ajatteli hän.