«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä — rakkaus Jumalaan«. —
Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.
Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
enemmän tunsi Maria oman itsensä.
Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi. Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.
«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa olennossa. — Me luulemme!«
Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta; rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.
«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«
«Ei ainoastaan voi, mutta on, — Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.
«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä. Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.
Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. —