Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.
«Mikä on oikea rakkaus?«
«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi, sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin, maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä oikea, todellinen?«
«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas, olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle, josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa tähden«.
«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä sitä«.
«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. —
«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. — Onko hänen rakkautensa oikea? — Meille sanotaan: «Älkää maailmaa rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«
«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa, sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet tuomitsee«.
«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.
«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua — niin on tämä rakkaus ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä olen hänen«.