«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.

«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa! Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.

Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen katsonut!

— «Kuule!«

"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta sammuttaa, ei virrat sitä upottaa".[1]

[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.

«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla tavallista saarnaa«.

Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan hän hymyili.

Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden, hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen, Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.

«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa lopetti. —