Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään. Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua onnettomuuteen vielä!« —
Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa, oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria. Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle, samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. —
Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko yön valvonut ja tanssinut!« — sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt, että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. —
XVI.
Saarna.
Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? — Ken voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon säteitä?
Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet?
Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.
Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!«
Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
— Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.