«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa toiset.
«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan, outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein vihasin? — Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. — Maria, minun silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt, Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt, kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? — — Saako?«
«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru huulillaan. — «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi puhtaaksi. — Sinä rakastat minua… Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. — — Aina samaa, samaa, niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«
Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen vieressään.
Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä morsiamenaan. —
Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. — Hänen olisi pitänyt havaita Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä sinuksi nimitti.
«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«
Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä suurempi on hänen ilonsa sitten. — Mariakaan ei tuntenut Johannesta.
«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut kuulevinaan Johanneksen sanoja. —
Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää tahtonut. — Maria oli onnellinen. —