Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. —
«Joko kadutte, että minua seurasitte? — Te olette alakuloinen, te ehkä oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen venettä rantapuun oksaan.
«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen huoneen luo.
Nuorukainen seurasi häntä.
«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte näyttää minulle?«
Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä, ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt: kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen antura vesipinnan kuohulla halkaisee. — Mutta kaste ei ole vielä kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen —«.
He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston saarella seisoo.
«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.
«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. — «No nyt?«
«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte syyn«.