«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja, nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. —«
Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes tietänyt mitään.
Hän oli kuin mielipuoli.
XVIII.
Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.
Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole; ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma. Sinne on R—järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.
Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa toistensa ajatuksia.
Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet, siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He puhuivat ensimäisestä Napoleonista.
«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva. Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty, ennenkuin saari perustettukaan oli«.
«Mutta sen sanon minä«, huusi innossaan parooni, «että Helenan saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».