«Hän on ihminen ja — —«.
«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
Elbaankaan jäänyt«.
«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta Jumala varjelkoon meitä!«
«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.
Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä järvelle.
Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären, kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan, mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt, että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria nauroi, hänen sydämensä itki.
«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.
«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria ei täällä ole, niin«… neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili ympärilleen.
«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«, sanoi apulainen.
«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla… Kuulitte sen itse«.