«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi apulainen.
Parooni Klaus punastui… «Kenellä on sormus?«
«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.
Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli hän siirtänyt sen omaan sormeensa.
«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.
Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä istui, ei silmä vielä eroittanut.
Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui airoihin ja lähti odotettua vastaan.
Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.
Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita eivät laisinkaan ymmärrä.
«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan, kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja — tuolla on Klaus — —«.