«Häntä vastassa!… Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. — «Se olisi sinun mieleesi..?«
«Minä ja majuri —s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja Maria… Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet tuolla —. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria… Minä Klauksena en välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.
«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha, ha!«
«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi apulaisen saaneen rukkaset«.
Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
Mariaa?«
«No, kuka sitten… Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi tappiolle… Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras, sanoo sananlasku —«.
Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä naisen.
«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.
«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.
Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.