Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena seurasi Klaus veneellään.
«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.
Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin, ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt, viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne, istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta. «Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä, nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«. Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei, ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.
Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
Johannes meni?« kysyi hän.
«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.
Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen sai kaikki uudesti kertoa.
«Mikähän tuli Marialle?« — «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.
Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään. Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä, mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.
«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee! Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin ovat soutajat joutuneet?« —
Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen, hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä olen onneton!«