Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.
Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.
Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.
Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän, jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria, olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.
Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä; mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.
Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja uhrasi samalla oman onnensa.
Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin; hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut, jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.
Maria rakasti töllin lasta.
Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi, olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus, ennenkuin hän heräsi.
Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.