Hän pettyi.
Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.
Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja haavoittaa heittäjänsä. —
Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut. Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin. Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut, pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma leikin häiritsi.
Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. —
Se oli ukkosen ääni.
Yö joutui, myrsky alkoi.
Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.
Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä katkerammasti.
Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä uusilla kyynelillä.