Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.
Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.
Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.
«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, — jupisi hän.
Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.
Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan seisoi hän.
Hän näki kumminkin!
Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa hymyili. — Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi sanan: Maria!
Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. —
Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt, ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa sylissä. —