IX.
ANNABEL LEEN TUHOUTUMINEN.
"Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan, koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"
Shakespeare.
"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.
"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään, vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun lisävastuksen sattuessa.
"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."
"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville miehille.
Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin, voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti. Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin kiirein.
Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä, ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.