Se oli sitäkin onnettomampaa koska he eivät siten saaneet kuulla mitään miesten aikeista. Jos Kasimin terävät silmät ja tarkat korvat vain olisivat saaneet koota, lisätä ja vähentää, päättää ja otaksua toisten huolettomista puheista, millaisia suunnitelmia ja vehkeitä nuo ovelat aivot ajattelivatkaan, olisi vaara ehkä vieläkin voitu välttää. Mutta asiain näin ollen kohtasi se meitä varoituksetta.
XXIV.
MYRSKY PUHKEAA.
"Ah, ei luoti eikä pistinkään voi milloinkaan tappaa sinun todellista minääsi, ystäväni, sillä sielusi, jonka olen nähnyt, on suurimpien ja parhaimpien vertainen."
Walt Whitman.
Istuimme, kapteeni, Livingston ja minä, odottaen päivällistämme sen majan kuistilla olevan pöydän ääressä, jota sanoimme "klubiksemme". Hapen ja Lyyhä-Topi eivät olleet vielä saapuneet, vaikka Kasim olikin päryyttänyt puurumpuaan, jolla kutsu tavallisesti ilmaistiin. Olimme sitäpaitsi hyvin nälissämme ja kärsimättömät.
Olimme viettäneet hyvin jännittävän yön. Pilvisen taivaan ja myrskyisen tuulen suojassa uskalsi eräs espanjalainen joukko-osasto lähestyä asemaamme yllättääkseen meidät. Mutta vahtimme valvoivat — Livingston oli juuri tarkastanut ne, ja hukka peri sen vahdin, jonka hän löysi nukkumasta — ja hälyyttivät meidät heti. Syöksyimme pihalle, järjestyimme taistelurintamaan ja ajoimme vihollisen suinpäin takaisin kapteenin johdolla. Kaikki tapahtui muutamissa minuuteissa meidän kärsimättä suuriakaan vahingoita. Onnittelimme toisiamme sydämellisesti niin helposti saavutetun täydellisen voiton johdosta, sillä espanjalaiset eivät palanneet enää takaisin. Olimme kumminkin aseissa päivänkoittoon asti miesten murinasta huolimatta. Livingston huomautti kumminkin, että he olisivat murisseet yhtä paljon muussakin tapauksessa, "sillä jos olisitte vapauttaneet heidät taistelun jälkeen, olisivat he sanoneet teidän tehneen sen juuri siksi, että vihollinen voisi katkaista heidän kurkkunsa pimeässä."
Keskustelimme juuri näistä miestemme osoittaman lannistumattoman vihollisuuden oudoista ilmiöistä odotellessamme päivällistä, kun kapteeni katsahti meihin puoleksi leikillisen suuttuneena. "Luullakseni pakottavat nuo veitikat tahallaan päällikkönsä odottamaan ateriaa kymmenen minuuttia. Nyt emme varro heitä enää kauempaa."
Katsahdin Kasimiin ilmoittaakseni hänelle ja näin hänen silmäilevän rukoilevasti minuun. Hän viittasi keveästi ja anteeksipyytävästi sormellaan, ja minä hyppäsin seisoalleni nauraen. "Komissariaatissa on luullakseni jotakin hullusti, päättäen Kasimin vakavista kasvoista. Otanko siitä selvän, kapteeni?"
"Ota ja heti, sillä olen hyvin nälissäni", vastasi kapteeni, jolloin juoksin portaita alas rummun vieressä seisovan Kasimin luokse.