"Aivan niin! Aivan niin! Kuolema espanjalaisille! Häpeä amerikkalaisille!" huusivat ympyrään kokoutuneet kiihkeät isänmaanystävät.
"Olkaa vaiti!" huusi kapteeni oikein karkein merimiesäänin. "Puhutte ajattelemattomasti. Amerikkalaisitta ja heidän laivoittaan ette ikinä olisi voineet lopettaa espanjalaisten valtaa näiltä saarilta ja te olette voimattomat taistelemaan amerikkalaisia vastaan. He ovat teidän ystäviänne ja liittolaisianne, ja jokainen, joka kertoo teille muuta, valehtelee. Tulkaa lähemmäksi, majuri Tomas, että saan katsella teitä ja heittää valheen kasvoihinne."
"En aio totella käskyjänne!" huusi Tomas takaisin. "Teillä ei ole minkäänlaista valtaa käskeä meitä vapaita filippiiniläisiä. Vaadin teitä lähtemään takaisin omaan maahanne."
Kapteeni suoristautui täyteen pituuteensa ja nauroi halveksivasti. "Olen kenraali Aguinaldon valtuuttama päällikkö täällä, ja ainoastaan hänelle ja vain silloin kun hän ilmoittaa rikkovansa liittonsa kansalaisteni kanssa, luovutan valtuuteni. Majuri Tomas, käsken teitä vielä kerran tulemaan esille tahi saatte kärsiä harkitun tottelemattomuutenne seuraukset."
Tomas huudahti vihaisesti, hyppäsi eräälle laatikolle tahi jollekin muulle korokkeelle, jota emme voineet nähdä välissä olevien miesten takaa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, mikä hänellä oli mielessä, kohotti hän kätensä ja revolverin piippu kimalteli auringonpaisteessa.
Mutta vanha Livingston oli ymmärtänyt hänen aikeensa. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi hän kapteenin eteen saaden omaan rintaansa hänen ystävälleen aiotun luodin. Huudahtaen omituisesti ja läähättävästi kaatui hän Hemingwayn leveätä rintaa vasten ja kapteenin vasen käsi kietoutui hänen ympärilleen kannattaen häntä. Mutta hänen oikea käsivartensa oli kohonnut ilmaan ja hän tähtäsi tarkasti tuota petollista salamurhaajaa, ja toinen laukaus kajahti kuumassa tyynessä ilmassa.
Tomas hypähti noin puolet pituuttaan ilmaan, revolveri putosi hänen kädestään ja hänen molemmat käsivartensa tavoittelivat heikosti tukea. Sitten pakeni elämä hänestä, liikkeet lakkasivat ja hän vajosi yhteen kasaan maahan. Luoti oli lävistänyt hänen otsansa ja pysähtynyt aivoihin.
Kun johtajien välinen sanasota oli alkanut, olivat miehet vaienneet heti, ja nytkin he vielä seisoivat hiljaa ja liikkumatta kuin sanattomina hämmästyksestä. Mutta joku tunkeutui heidän riviensä välitse, ja minä tunsin Hapenin, tuon viekkaan petturin ja petollisen ystävän. Hänen kasvonsa olivat siniset ja pöhöttyneet vihasta. Sekaisin pelkoa, vihaa ja toivottomuutta säteili niistä toimettomia miesrivejä vastaan. Ellei hän voinut kiihoittaa niitä heti toimimaan, tiesi hän voimansa olevan mennyttä samoin kuin hänen kuolleen kanssarikollisensakin.
"Toverit", änkytti hän, "he ovat tappaneet teidän oikean johtajanne.
Tappakaa heidät! Kuolema amerikkalaisille!"
Kuului pidätettyä murinaa vastaukseksi, murinaa, joka voi äkkiä paisua hillittömän kiihkon karjunnaksi. Vetäisin revolverini katsoen kapteeniin, mutta hän oli jo kohottanut omansa toistamiseen..