Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan, kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:
— Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri henki, tämä mies tuntee sen. — —
Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi edestakaisin:
— Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin — — — Pois, pois! Tämä helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!
Mutta sitte hän pysähtyi:
— Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?
Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.
— Se tuntee siis, sähisi äijä.
Turja käänsi selkänsä hullulle.
— Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja tämä helvetillinen mies — — — Hoi vartiosto!