Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.
— Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!
Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti — — —.
Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös, että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.
— Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi joukko asestettuja miehiä — kaikesta päättäen haluttiin, että hän lähtisi tämän joukon mukana.
— Mutta missä on Jorma ja Taitsa?
Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä aivan eteiseen.
— He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?
Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden tekevää toistaiseksi, missä hän oli — siksi kun saisi ensimmäisen vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.
Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.