Mitä on nyt tehtävä?
Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies. Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?
Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.
Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin asti. Hän havaitsee että on tultu perille.
— — — Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee. Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan kuin jaksoi — kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa. Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa vastakohtia.
Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon. Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas, äärettömän raskas totuus: Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan Borealiaan.
Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.
Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.
Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.
Mutta Urja, Urja kulta — — —. Miksi sinä et sentään suostunut seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta painiskeluilta.