— Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän oli, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas kohtalontunne hiipi sen pinnalla.
Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.
— Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne kävellyt?
Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä — kun Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä, voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä, että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle ilveksen ruuaksi.
Aivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi jäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se oli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen hermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut hajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät yhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että täytyi olla kysymys vain hetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.
Vartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen valahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat sellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja pako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija rauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa kohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa ajatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan saman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä säteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon sammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain kuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa, niin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari silmänräpäystä — ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt sitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.
Ja täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta luolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja rauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka hallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi palauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa rautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.
— Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta
Borealiaa lähempänä.
Turja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää vasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa katon rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa rautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen akkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien ylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja räiskähtelee — — —. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget sisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni, nostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko ruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on pihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.
Jorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin myrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.