Soutajain päällikkö ilmoitti olevansa samaa mieltä, että heidän aluksensa ei enää kauan kestä myrskyssä. Mutta hänen mielestään heidän pitäisi piakkoin saavuttaa muuan saari — he ovat joutuneet siksi kauaksi länteen. Hänen mielestään oli pahin myrsky ohi ja jos maata tavataan muutamassa tiimassa, niin ovat he pelastettuja.
Saatuaan jonkunverran selvää saaren asemasta, muodosta ja suuruudesta, päätti Turja antaa soutaa edelleen, mutta nyt jokseenkin suoraan länteen. Kulku tosin kävi tämän kautta entistäänkin vaikeammaksi ja aluksen hypyt yhä oikukkaimmiksi, sillä myrsky raivosi nyt ylähangalta. Mutta soutajain päällikkö ilmoitti, että hän on huomaavinaan jo merkkejä maan läheisyydestä.
Ponnisteltiin taas tuokio ja näytti tosiaankin siltä kuin alkaisi aallokko hellittää. Ja kun sade hiukan harveni, näkyi maata.
Nyt tuntuivat aluksen liikkeet jo unettavilta äskeisen jännittävän painiskelun jälkeen. Tosin jysäyttelivät silloin tällöin pienet pintahyrskyt soudun kupeeseen, mutta kun korkea maa alkoi suojata tuuleltakin, tuntuivat enää vain aavalta kiertävät mainingit.
Soutajain päällikkö ei tuntenut tarkoin tällä kohdalla olevaa rannikkoa. Laskettiin sen vuoksi hiukan etelämmäksi ja päädyttiin siellä erääseen suojaiseen kauniiseen lahteen. Päivä oli kulunut täten ponnistellessa ja alkoi pimetä. Vaikka sade lakkasi ja taivas selkeni, ei enää nähnyt selvästi maan luonnetta. Se häämötti vain salaperäisenä pimentona edessä. Kohinasta ja mainingeista päättäen puhalsi tuuli ja meri myllersi edelleen aavalla.
Päätettiin yöpyä tähän ihanteelliseen satamaan. Kaiken varalta pidettiin laiva pimeänä, valoa ei saanut sytyttää muuanne kuin hytteihin, joista se ei näkynyt. Päivän ponnistelujen jälkeen painuivat kaikki levolle, ainoastaan vartijat valvoivat. Turja, Jorma ja Taitsa päättivät valvoa vuorotellen.
Taitsan vuoro oli valvoa ensin. Turja loikoi perämajassa ja mietiskeli, mitä tämä pakollinen viivytys mahtaisi merkitä Borealian ja Ekvatorian välisessä taistelussa. Ennättäisivätkö Ekvatorian joukot nyt ennen häntä Borealiaan? Tämän ajatuksen tuomasta kiusallisesta tunteesta huolimatta nukahti Turja ja näki unta Urjasta ja Avaruuden Hirviöstä.
Urja seisoi Avaruuden Hirviön lonkerolla, joka ojentui maata kohti. Hän viittoi kiihkoisasti Turjalle ja koetti nähtävästi häntä varoittaa. Mutta Turja ei häntä ymmärtänyt. Ilmassa soivat, humisivat ja pauhasivat Avaruuden äänet. Turja ei kuullut, vaikka hän ponnisti kaikki voimansa; hän tahtoi kuulla, hän luuli joka hetki kuulevansa, mutta ei kuitenkaan kuullut ja se oli niin ilkeätä. Lopulta Turja tuli epätoivoiseksi ja painoi päänsä alas. Silloin hän huomasi maassa vierellänsä naisen — — —
Taitsa herätti hänet, kun hän oli nukkunut mielestänsä vain tuokion, ilmoittaen että lahdessa niemen toisella puolella oli alus, todennäköisesti sotasoutu. Hän oli aikansa kuluksi kiivennyt mastoon ja sieltä nähnyt matalan niemen yli valojen tuikkivan ja niiden hämyssä laivan piirteet. Turja nousi heti, kiipesi mastoon ja totesi Taitsan tiedonannon oikeaksi Ja mikäpä muu alus se olisi kuin se sotasoutu, joka oli ajanut heitä takaa ja jonka oli täytynyt myöskin hakea suojaisaa satamaa.
— Me emme siis pääse siitä ilman taistelua, mutisi Turja. Ja taistelu on sittekin mahdollinen vaikka se ei olisikaan sama sotasoutu.