* * * * *
— — — Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas, hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa ihmetteli — hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.
Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla. Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.
Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas tasaisen taivaanrannan taakse. — — — Kaikki tämä palautti hänen mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella, jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä j.n.e. — Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki hyvää mielelle. — — Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat lähtemään.
Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden, missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.
Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.
— Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian teloittaja. — — — Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun ja painuvat maaemon syliin. — — — Ja kun kaikki loppuu, ei edes yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.
Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. — — —
Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa. Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?
Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.