Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä. Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli, niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän merestä — pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan — ja varma oli Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.
Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille, hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen" mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan ryöpyn — ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko maailmasta moneen päivään.
Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin jäätikölle.
— — — Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka, niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat. Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.
Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin — toiset kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa, valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä, tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.
— Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?
Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan oven. Hän huudahti hämmästyksestä. — Siellä istui patjoihin nojaten kalpeana Sonja Ounantytär!
— Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä. Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte! Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.
— Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa, varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.
— Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä vallattiin minun laivani?