— Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.
— On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että kulkuriliittolaiseni olikin petturi — — — älkää pahastuko, sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani, niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta vastatkaa nyt minun kysymyksiini!
— Te kysyitte — — —? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa soutua lahdella.
— Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme se kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.
— Niin.
Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.
— Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian alueelle saapunut.
Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli vakavasti:
— Luuletteko niin!
— Olen varma siitä.