— Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. — Sonja mietti. — Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella aikovan.
— Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.
— Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.
— Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.
— Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta — — —. Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet antaa asua rauhassa maapalaansa.
— Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! —
Taitsa nauroi. — Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!
— Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. — — — Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan, joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää suuren hengen nimessä! Entä sitte?
— Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja se aikoo taistella niitä vastaan.
— Ja mitä ne ovat?
— Lumi ja jää.