Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä, kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti. Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.
— Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet aavistustemme piiristä? — Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte, säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan — se on valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön ratkaisevin kohta.
Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä vain määrätyt hermot — se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut. Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin yrityksiin.
Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä, voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi, että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! — Taitsa oli kävellyt edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.
— Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.
Hän pakotti Sonjan istuutumaan.
— Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi
Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.
— Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu, mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.
— Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.
Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi murhakoneistoksi — tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan ennen.