Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä nopeudella — ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?
— Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.
— Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät jutuillani.
— Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja hyvä että puhuitte — — — Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on kummallista, hirveätä, suurenmoista — — —. Puhumme toistekin. Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla kerralla minulle nimenne.
* * * * *
Varustelut jatkuivat — viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi vauhtia varusteluihin.
Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat osaset ja hermot.
Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky harjaansa Uuden Borealian rajoilla?
— Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti
Karma.
— Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne. Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta. Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru vieköön — — — Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä: minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset, niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. — — —