* * * * *
Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa. Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja köysissä.
Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia, puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta valettuja.
— Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin olla mukana pyrkimässä johonkin päämäärään. Siellä meillä kotona ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus. Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä — ellei päämääränä pidetä sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.
— Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti
Taitsa.
— Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.
Mutta sitte sattui omituinen tapaus.
Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen. Hänelle oli annettu nimeksi Sorja — ja sorja hän olikin, pehmoista salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin — mutta kesytön, tulinen ja oikukas.
Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.
Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa. Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut. Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.