Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja ajastaikoja kulunut!
Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät, hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö — ja hekin olivat nuoria. Ja he kaikki pitivät toisistansa — kuitenkin niin, että hän piti siitä tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin somaa aikaa — heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta, he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.
Sitte tuli se yö.
Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä — siihen aikaan vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa, kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa leijailevaan elämään.
Ja sitte tuli seuraava päivä.
Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla. Niin, ennenkuin ilta tuli — — — ennenkuin suruisa ilta tuli — — — kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä sairashuoneeseen.
Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta. Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa ääressä, hymyili poika — hän oli aina terästä ja reipas — niin sanomattoman reipas — ja lausui hiljaa:
— Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. — — — Ja hän silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen, toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset silmäävät toisiinsa. — — — Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.
Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui kuoleman kynnykseltä:
— Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että te seuraatte meitä myöhemmin.