Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti ovat he siten kulkeneet — ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa. Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa. Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä toisillensa.
Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei tuskaiselta — tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä nuoruuden kirkkaita päiviä.
— — — Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava ellipsoidi.
Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa olla? — Karma seuraa sen liikkeitä.
— Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä Turja tietää paremmin.
Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.
— Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?
— On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.
— Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae
Turjaa, niin — — —
— Asia! ärjäsi Karma.