— Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen, äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä tulevien tehtävien varalle.
— Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin menetelläkään, myönsi Sonja.
Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.
Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.
Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa, jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin kestää edelleen ja istua täällä loukussa.
Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.
Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa, kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin Vanhassa Borealiassa.
Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun. Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa, kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä." J.n.e.
Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän kasvoilleen. — Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin olisi kaikki ollut hyvin.
Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema. Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.