Mutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja toisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan halki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka eräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen ihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti, josta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys, jossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!
Tämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin hajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta tuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua jokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.
Yritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että he pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija suorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa mielisairaaksi.
Oli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta loppuun. Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi vapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä.
Luettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään polttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni tuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla pois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen saa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua. Minä kiinnitin tahallani huomioni siihen.
Mikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa huurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma seesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt toiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden viivojen ja muotojen maailmaan.
Vanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu ikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento, kotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut syltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri. Kaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja kaunisviivaiseen taustaan.
Kulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne ravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä niitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko lävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni, oli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa pienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen leppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti mustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne, ylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä avaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana laakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein kangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja. Sillä aurinko oli alhaalla — tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista erota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se auringon, vie sen helmassaan metsän taa — ja ilotulitus sammuu.
Pysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja leikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien ohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien sauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.
Kiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni maailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat, mutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä ja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina valkeassa kuurassa.