Kun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin muistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja huomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan merkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti merkitä säteilevää voimaa, säteilevää energiaa. Samalla oli aivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen aavistus sen sisällöstä.
Odotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan salaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut mielikuvat totuutta.
Päästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen toverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut rinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut. Milloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?
Kun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien iltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria kinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli vain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini oli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.
Ryhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön salaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan sanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja ajatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä selvisi — ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt ajatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen, joka lopullisesti paljasti totuuden.
Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi yhteentörmäyksessä.
Tämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin hämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas ja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat kuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä. Hiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.
Ajattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden mittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.
Kuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa aarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa nojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan päretuli tuikutti — taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen silmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän rannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä lähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi peloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa hänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin — kuin pienen pieni elonkipuna avaruuden alla.
Elämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana kuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne kaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa. Hänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja tämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen maailmansa keskipiste — jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on yksinäisen pienen ihmisparan elämä!