Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. — — — Mutta sitte oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä — niistä leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta Kapitolion autioissa suojissa. — — — Joskus oli Tarja saada Urjan kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. — — — Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota — ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa. — — — Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut ottaa selvää oliko hän kuollut.
— — — Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen — — —.
Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.
Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:
— Se itkee. Turja, se itkee. — — Lapsi parka. Siellä on kylmä, siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. — — —
Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää, katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa itseksensä — — —.
Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.
Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.
XIII luku. Ratkaisu.
Kun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä saattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo ja lausui: